Synkkä Syysunelma 2017

Istun koneen ääressä pehmeällä tyynyllä, typerä virne kasvoillani, vaikka ahteri on ihan atomeina pyöräilyn jälkeen. Mutta kyllä meillä oli aivan mahtava Synkkis seikkailu neidin kanssa.

Kaikkihan alkoi tästä: ”Äiti, mä haluan uimaan. Sinne synkkikselle siis.” Siitä se mopo sitten karkasi. Laitettin ilmoittautuminen sisään ja niin alkoi Rajamäjen Rinsessan ja Korven Keijun matka kohti Synkkää Syysunelmaa sarjana 100km fillarilla. Karttasulkeiset oli hauskaa puuhaa salapoliisin hommineen. Vertailtiin karttapohjia ja ilmakuvia keskenään ja lopulta meillä oli kasassa iso kasa karttoja. Toiset kartat fillarin telineisiin ja rasteille lähestymiskartat sitten repun taskuun. Mietittiin varusteita, eväitä ja komenneltiin isäntää hoitamaan ja huoltamaan teknisemmät hommat. Reitinvalintoja pohdittiin viime metreille saakka. Reitinvalintoja yritettiin miettiä hyväkulkuisuuden kannalta, koska tiedossa oli melkoisia kukkuloita höystettynä A-luokan päijäthämäläisellä metsällä.

Niinpä koitti sitten kisapäivä ja viime hetken pakkailuja oli niin paljon vielä tekemättä että päiväunetkin jäivät ottamatta. Samoilla silmillä siis painettaisiin pitkälle lauantaihin saakka, jos hyvin menisi. Kisapaikalla ehdittin turisemaan kavereiden kanssa ja syömään vielä iltapala ennen lähtöä.  

Lähtökello kilkatti 21.00  ja matkaan säntäsi niin jalkasarjalaiset kuin fillaristitkin. Hyvin nopeasti pimeys ja usva nielaisi porukan ja saimme polkea ihan yksinämme pimeässä. Aluksi oli tosi hankalaa yrittää sisäistää mittakaavaa usvan ja pimeyden keskellä. Teimme yhden varmistus pysähdyksen ja jatkoimme sitten sujuvasti matkaamme. Pyörät jätimme tien varteen mäen juurelle. Iia toimi suunnistajana. Hän tarkisti suunnan kompassista lähti marssimaan sopivaa uraa pitkin ojan päähän ja  ura jatkuikin suon laitaan. Sitten hilpaisimme suon yli suoraan rastille naps. Löimme yläfemmat ja repäisimme kirjasta sivut 94 ja 96. Palasimme samaa reittiä fillareille.

Kakkoselle teimme reippaan kierron alakautta rastille. Kylläpä hyvä tie renkaiden alla tuntui mukavalle. Pikkuhiljaa saimme mittakaavasta kiinni ja huutelimme toisillemme vauhdissa havaitsemiamme kohteita. Näin me pysyimme molemmat kartalla. Jätimme fillarit polun risteykseen ja lähdimme polkua pitkin lampsimaan. Yhtäkkiä suunnistajani alkoi epäröimään ja hänen mielestään olimme liian isolla polulla. Minullahan ei tietty ollut kompassia mukana, joten en juuri pimeydessä osannut sanoa suunnista yhtikäs mitään. No niinpä neitokainen sitten otti oman reitinvalinnan pöpelikön ja supan kautta. Kuka sitä nyt leveää polkua pitkin olisi halunnut marssia. Pöpelikössä ei minulla mennyt edes herne nenään vaan tikku. Hitsin pimpulat että tuntui ikävältä tikkupunkteeraus sieraimessa. Löysimme polun kuitenkin tovin rymistelyn jälkeen ja sieltä hilpaisimme rastisillalle repäisemään sivut irti kirjasta. Paluun fillareille teimme kuitenkin sitä isoa tylsää polkua pitkin...

Kolmosväli olikin sitten selkeää pässin lihaa. Paluu isolle tielle. Sujuttelua asfalttilla ja kääntö vasuriin hiekkatielle. Fillarit parkkiin pellon laitaan ja suuta rastille naps. Neitokainen kyseli ihmeissään että mitä noi valot pörrää tuolla oikealla. Pummaavat urakalla, vastaukseni herätti neitokaisessa hilpeyttä. Sillä hänen mielestään rasti nyt oli niin selkeä että kuka ihmeessä sitä nyt voisi pummata... Jaaaa....Mitähän me teimme kakkosrastille mennessä? Se kyllä jäikin meidän ainoaksi pummiksi.

Nelosen suuntaan olikin sitten jo ruuhkaa tiellä. Pyörät parkkiin varmaan paikkaan tien mutkaan ja suunta rastille. Hupsista mikä oja tuli vastaan. Neiti ilmoitti että hän hyppää yli. Melkeinhän se onnistuikin. Komean molskahduksen jälkeen neiti kömpi vastarannalle hienossa mutakuorrutuksessa. Totesi vaan että onneksi uimaan päästään seuraavksi. Minä etsin sen pelastavan koivun pohjoisempana ylitystä varten ja säilyin kuivana.

Mutainen ja märkä neiti polki hampaat kalisten kohti uimarastia ja se löytyikin sieltä tien päästä ihan niin kuin pitikin. Riisuimme vaatteet läjään ja suuntasimme laiturille. Minä molsakutin ensin. Tsiisus että oli kylmää. Ja neiti perässä. Sen jälkeen kuivaa merinovillakerrastoa päälle ja gorea päälle <3 Makkarat maistuivat kyllä niiiin hyviltä.

Uimarastin jälkeen yritimme pitää reipasta vauhtia yllä, jotta saisimme itsemme lämpimiksi. Pumppaamorastin nappasimme melkein lennosta ja jatkoimme kohti Kiiluankukkulaa. Rastille puhistessa alkoi lämmöt palaamaan varpaisiinkin. Olipa mäki. Jätimme kuitenkin geokätkön hakematta...

Valosen hunajatilalla meitä odotti ihana yllätys. Taivaallisen nektariinin makuista hunajaista urheilujuomaa. Harmittaa etten ottanut kuvaa reseptistä, sillä juoma antoi mukavasti potkua seuraaville väleille. Ja sisävessa <3 voi autuutta.

Matka ysille oli ikävää hivuttavaa ylämäkeä. Muistetaan kääntyä vaan oikealle vasuriristeyksen jälkeen. Sitten mukavaa kärrypolkua pomputellen kohti mutkaa, josta jalkaisin ojan reunaa rastille. Ja sivut talteen ja matka jatkukoon.

Kymppiä sitten odottelimmekin jo jännityksellä kun rastina oli saari. Asfalttitie ja alamäki ennen rastia antoi tunteen huumaavan kovasta vauhdista. Fillarit taas parkkiin ja puskaan kohti rantaa. Tulimme tarkoituksella hiukan rastin eteläpuolelle niin ei tarvinut alkaa arpomaan kummassa suunnassa rasti on. No siellähän se heijastin mukavasti kiilui isolla kivenlohkareella keskellä jokea. Neitokainenhan sen sieltä sitten kahlasi.

Neidin mielstä hauskan kahlauksen päätteeksi sujautimme takaisin asfalttitielle ja sitä pitkin keveästi rullaillen kohti tanssilavan kulmaa. Fillarit parkkiin ja ylös mäkeen kohti rastia. Rastille osuimme taas ihan suoraan.  Palasimme takaisin pyörille ja pidimme aamun kello 4.30 kaakao ja voileipä tauon. Kylläpä ne maistuivatkin hyviltä untuvatakkiin kääriytyneinä. Tauon aikana meidät ohittikin Bastvik Express & Co.

Tiirismaalle valitsimme kierron asfalttin kautta. Tasamaata oli mukava huristella ja neiti pohti että voisikohan tähän nukahtaa. Tasaiseen hurinaan.Onneksi könyäminen kohti ex-laskettelurinteen valvontakoppia karisti unet kyllä tehokkaasti. Rastin sijainti oli helppo, sillä täällä sitä on kamujen kanssa tullut sauvottua muutaman kerran. Bastvik Expressin porukan morjestimme juuri rastille tullessamme.

Pitkän puuskutuksen päätteeksi palasimme rinteen puoliväliin ja hyppäsimme satulaan. Alkoi aivan mielettömän hieno pätkä rinteessä kiemurtelevaa kapeaa hiihtolatupohjaa. Vauhti tuntui suorastaan valon nopeudelta kun poljimme kapeaa polkua pitkin sumuisessa pimeydessä. Olipas hienoa. Neidin mielestä kisan paras väli. Rastille jalkautuessamme tapasimme taas Bastvikin porukan ja he antoivatkin meille selkeät koordinaatit kuinka lähestyä rastia.

Keskussairaalan rastille teimme sitten kierron tasaisen kautta ja säästyimme yhdeltä tunkkaamiselta.

 Hupsista keikkaa. Äippä joutui ottamaan vastuuta suunnistuksesta, kun neitokainen osoitti melkoisia väsymyksen merkkejä. No porhalsimme ulkoilureittiä pitkin alas ja ylös kohti Isoa hyppyrimäkeä. Hyppyrimäen juurella neitokainen lausahti kuolemattoman:" Mä en siis yksinkertaisesti kestä sitä et jos mä keskeyttäisin vain sen takia et mä en jaksa."

Mutta taas jaksettiin. Mukavaa alamäkireittiä alas Lahden keskustaan. Pidimme pitkän tauon Kivimaan ABC:llä. Sinne tullessamme törmäsimme aamupalan juuri tankanneisiin Kustavin Saunaseuran väkeen ja Petoteamiin. Mekin tankkasimme urakalla. Ja mikä yllätys olikaan kun isäntä ja mummi kurvasivat meitä kannustamaan tauolle. Apsilta matka jatkuikin taas kevyemmin polkien kohti pesäkallion kirjaa. Ja taas treffasimme Bastvikin poppoon, jotka kertoivat nauttineensa aamupalaa ja pienet torkut Sokoksella.

Jos kiipeäminen Pesäkalliolle oli tuskaista niin alamäki sai taas hymyn huulille. Tosin se hymy karisi kyllä tehokkaasti Lepistönmäen tunkkaus pätkällä. Iiihhanaa vetistä ja kepikkoista metsäkoneuraa. Onneksi lopulta pääsimme tielle ja  poljimme rastin pohjoispuolelle parkkiin ja suuntasimme kohti rastia vain törmätäksemme taas Bastvikin porukkaan. Kylläpä nuo mukavat tapaamiset piristivät mieltä kummasti pitkän kisan aikana. Rasti löytyi kivien välistä keskeltä ihanaa heinikkoa. Paluu pyörille sujuikin sitten nopsemmin kun löysimme uran.

Ja nyt kaikki seikkailuhaluiset korvat ja näkimet töttörölle. Tätä reitinvalintaa suosittelemme ehdottomasti kaikille masokisteille fillaristeille. Neitokainen totesi pöpelikössä fillaria tunkaten ettei enää koskaan lähde näille äidin "hyville" oikopoluille. Kuitenkin kun tiellä kysyin ennen rastia että seikkaillaanko vielä kosken yli vai kierretäänkö. Mennään kosken yli. Ja niin me mentiin. Ei mitenkään viisasta touhua mut mitäs siitä.

Koskiseikkaulun päätteeksi olikin taas ihanaa ajella ihan tietä pitkin kohti Paimelanvuorta, josta aukesi mielettömän hienot maisemat.

Kunnanrajalle ja takaisin...tuntui matkaa tehdessä loputtomalle ja neiti järjestikin ylimääräistä toimintaa paluumatkalla isolle tielle. Joen ylittävällä sillalla neitokainen kaatui ja pyörä jäi sillalle ja neitokainen lensi kaaressa jokeen komealla loiskahduksella. Sain hädintuskin väistettyä  neidin pyörän ja sitten olinkin jo onkimassa neitiä ylös vedestä. Ensin neiti kysyi että mitä tapahtui ja sen jälkeen hän kiljaisi apua. No kikattava neiti saatiin kuitenkin ongittua joesta ylös. Pysähdyimme tien päähän vaihtamaan viimeiset kuivat vaatteet. Onneksi mun repusta löytyi ennen uintia käytetty suht kuiva villakerrasto, kuiva gore kuoripuku, pari buffia, säärystimet ja kuivat hanskat. Ja taas elämä hymyili. Onneksi uimahypystä jokeen selvittiin yhdellä mustelmalla.

Nyt alkoi vihdoin tuntumaan että kyllä me klaarataan maaliin saakka, vaikka ison tien varsi oli tylsää paahtamista. Rastikin löytyi sieltä vesitornin kulmalta. Vaikka oli jo hiukan hankalaa miettiää mikä on koillinen ja mikä kaakko...

Vesitornilta olikin juhlavaa lasketella alas enkelille repäisemään kirjasta sivut talteen.

Oih ja voih miten pitkältä tuntuikaan tunkkaus harjun päälle. Kun vihdoin päästiin ylös löimme yläfemmat ihan vaan siitä ilosta että se oli VIIMEINEN iso nousu. Tosin tuntui että pehmeä kuntopolku halusi imaista meidän renkaat syövereihinsä kun oli niiiin pehmeää. Rasti kuitenkin haettiin laavun näköalatasanteelta ja matka jatkui kohti viimeitä rastia.

Ketjun päästä löytyivät viimeiset sivumme ja pääsimme laskettelemaan alas harjulta ja asfalttitietä sitten kohti maalia. Viimeisellä tiepätkällä neitokaisen fiilikset vaihtelivat itkusta hurmioon ja kaikkea siltä väliltä. Viimeisillä sadoille metreille kuului upeat kannustukset."Äiti kannustaako ne minua" No kyllä ja ihan aiheesta. 21h 12min ja  141km seikkailua takana. Mun supermimmini <3

Kotimatkalla pysähdyimme vielä serkkujen synttärikakulle mutta sen jälkeen katkesi kyllä filmi molemmilta seikkailijoilta totaalisesti. Isäntä nautti hiljaisesta kotimatkasta.

PS: Neitokainen lupasi lähteä toistekin  äipän kanssa seikkailemaan

MM Rogaining 24h Latvian viidakoissa

Tähdenlento matkalla kohti ykkösrastia.

Ensin ajattelin  WRC 2017 jäävän väliin kokonaan, koska isäntä totaalikieltäytyi kisamatkasta itään. Ei auttanut vaikka yritin kertoa ettei itä ole se oikea suunta, vaan pikemminkin etelä-kaakko. Onneksi kysyin seikkailukamultani Anulta, josko häntä kiinnostaisi lähteä kokemaan eka rogainingkisa. Vastaus tuli nopeasti ja se oli myönteinen.  Niinpä joukkueemme, Tähdenlento, oli tuota pikaa ilmoitettu mukaan kisaan. Ennen kisaa kävimme kovaa varuste ja matkustus aikataulusäätöä mutta lopulta kaikki oli valmiina matkaan lähtöön.

Aikaisin torstaiaamuna kolmen naisen retkikunta ja matkailuauto suuntasi isolle kirkolle ja Länsisatamaan. Laivalla tankkasimme buffepöydästä tuhdin aamupalan. Pekonia ja munakokkelia jä paljon muutakin, kylläpä ne maistuivat taivaallisen hyvälle. Tallinnasta retkikuntamme suuntasi Tarton kautta kohti Latvian rajaa ja kisapaikkaa. Mitä lähemmäksi rajaa ajoimme sitä huonommassa kunnossa olivat tiet. Takapenkiltä kuuluikin huoltajamme Mummin kommentti että tämähän on kuin Linnanmäen härveleissä pomputtelua. Tietäen Mummin kestävyyden Lintsin härveleiden suhteen totesin että Pomppivassa Possujunassa on sitten mukava hurvitella. Näinpä matkailuauto sai uuden nimen nimen ja me hyvät naurut.

Vihdoin viimein, miljoonan pompun jälkeen parkkeerasimme Possujunan pellon laitaan kisapaikalle. Kisa avajaisten pauhatessa taustalla kävimme hakemassa kisamateriaalin ja suuntasimme takaisin autolle reppujen pakkaukseen. Sen jälkeen minä simahdin unten maille pitkän ajorupeaman päätteeksi ja koisin makoisasti sateen ja ukkosen rummuttaessa Possujunan kattoa. Toisin kävi kisakamulleni, hänelle ei uni tullut vaan ekan kisan jännitys huuhteli unihiekat pois. Aamulla totesimme kuitenkin että matkaan lähdetään ja katsotaan kuinka käy.

Lähtö 

Ennakkoon olimme miettineet että sellainen 60-70km olisi tässä maastossa ihan maksimi meille. Alkuun oli tavoite suunnitella reitti sinne missä voisimme hyödyntää muiden kisaajien tekemiä uria ja sitten mahdollisimman paljon polkua ja tietä alle. Loppuun taas muiden tallaamia uria. Kartat jaettiin ja alkoi reitin suunnittelu. Koilliskulman isopisteiset rastit houkuttelivat kovasti mutta etelän kierros runsaine polkuineen ja tiheämmin pienempipisteisiä rasteja vei kuitenkin voiton. Lopulta saimme viilattua meille todella hyvän reitin n.64km ja 205 pistettä eli n.3km/h. Täysin toteutettavissa oleva reitti tuli sitten vastaa mitä tahansa. Ja kyllähän sieltä tuli.

Kisareittimme alku

Lähtölaukaus pamahti ja porukka säntäsi matkaan. Me lähdimme rauhallisesti tallaten liikkeelle, masu oli mukavasti täynnä varhaisesta spagettilounaasta a la Mummi. Emme pitäneet kiirettä, koska tiesimme että letka pysähtyy ennen ensimmäistä rastia ja saamme kuitenkin jonotella sinne ihan huolella. Reittimme alku oli 409, 513, 617, 206, 614. Taktiikka oli erittäin hyvä, sillä tieltä viidakkoon siirryttäessä meillä oli alla mukava ura läpi nokkos/heinä/vatukko -rydön. Uralla jonottaessa turisimme muiden suomalaiskisaajien kanssa mukavia. Rastit löytyivät suunnitelman mukaisesti ja uria pitkin pääsimme luovimaan mahtavasti ilman suurta raivaussahan kaipuuta eteenpäin. Juomarastilla tankkasimme juomat piripintaan sillä keli on hautovan kuuma ja  aurinko paahtoi täysillä. Lämpöä oli piirun vajaa 30 astetta. Omaan juomarakkoon mahtui nestettä jo reilu litra. Suunnistaminen solahti tuttuun yhteistyöhön ja rastit löytyivät suoraan suunnitelman mukaisesti.


Sitten tuli väli 614-715, ennakkoon jo haastavimmaksi väliksemme povattu. Sille annoimmekin yhteistuumin arvion kyrvikköä luokkaa TOP1. Suunta kompassiin pohjaksi ja matkaan mäen päällisen kautta. Se olikin lähes hyväkulkuista ja muistutti ehkä parhaiten jotain metsän tapaista. Sitten tuli vihreän suon laita. Jösses että oli hienoa rytöpusikkkoa ja paikon "kosteus" ulottui reiden korkeudelle. Siitä puskettiin silkalla itsepäisyydellä läpi. Ja koittihan se ihana aukeakin sieltä. Nokkosheinikkoa puoli metriä pään yläpuolelle. Siinä puskat pölisivät kun rymysimme eteenpäin. Ja voi autuus. Löytyihän sieltä pätkä ihan oikeaa niittyäkin missä "nurmikkoa" ulottui vain puolisääreen. Löimme yläfemmat ja sukelsimme seuraavaan nokkosheinikkopöheikköön. Parisataa metriä ennen rastia meidät pysäytti myrkyllisten jättiputkien yhdyskunta. Osuimme luonnollisesti juuri keskelle ja mietimme kumman kautta lähdemme yrittämään kiertoa, koska emme uskaltaneet lähteä puskemaan siitä silmänkantamattomiin ulottuvasta tappajaputkiviidakosta läpikään lyhythihaisissa paidoissa. Valitsimme kierron rannan kautta, perusteena että uimme vaikka, jos emme muuten pääse ohitse. Rannassa meni onneksi pieni uran poikanen ja pääsimme tallustamaan sieltä suoraan rastille. Löimme uudelleen yläfemmat kun tarkistimme että olemme edelleen aikataulussa pienten hidasteidenkin jälkeen.

Reitti jatkui 616-907-411-205. Rastilta 616 meidän kanssa samaa aikaa lähti venäläinen pariskunta ja totesin että heistä otamme nyt peesin koska he näyttävät luovivan tässä maastossa todella hyvin. Tällä välillä näimme majesteettimaisesti puskassa eteenpäin ryskivän hirven, jolla oli aivan mahtavan iso samettimainen sarvikruunu. Onneksi otus ei ollut matkalla meidän suuntaamme. Tämä väli oli ainoa mitä ei menty suunnitelman mukaisesti vaan piti lisätä karttaan jälkikäteen pinkkiä kuvaamaan reittiämme. Järvenrantavälillä minulla alkoi olemaan todella ylikypsän kinkun olo. Haaveilin kylmästä järvivedestä mutta jyrkkä rantapenkka ei houkutellut kiipeilyyn. Järven etelärannalla kurkistin veteen mutta se oli aivan mutaista niin hillitsin itseni ja säälin jalkojani ja jatkoin kärsimistä. Kuinka tyhmä sitä ihminen voikaan olla...  Lippiksen sentään kastelin. Ai että se tuntui hyvältä.

Tässä vaiheessa minut tunteva voisi kysyä että missä krampit. No ei hätää, eipä ilman niitä tästäkään reissusta selvitty. Matka jatkui 804-307-611-306. Matkalla 804:selle krampit sitten iskivät ja molempiin jalkoihin sisäreisitä nilkkoihin saakka. Argh. Sitten niitä loivenneltiin magnesiumilla sekä ulkoisesti että sisäisesti, suolalla ja lisää energiaa. Ja matka jatkui hiukan irvistellen. Rasti otettiin polun pään kautta ja totesimme että uraalta emme poistu. Maasto oli upeaa parimetristä vattupuskaa ja nokkosta. Aah. Totesin että vatukkoon voi huoleti vaihtaa i kirjaimen ja naurusta hihkuen jatkoimme uralla puskien läpi rymyämistä. Takaisin polulle päästyämme löimme yläfemmat ihan siitä ilosta että selvitimme tuonkin viidakon. Krampit iskivät vielä kerran ennen seuravaa rastia, mutta ne saatiin loivenemaan onneksi melko nopeaan ja olimme edelleen ihan aikataulussa. Rastien 611-306 välillä ajattelimme oikaista avoimen niityn ylitse seuraavalle tielle. Olimme jo astumassa niitylle kun huomasimme sähköpaimenen ja samlla kumea mylväisy kaikui korviimme ja näimme ison mustan sonnin  laitumella. Sonnin sarvissa oli valkeat kumipallot päissä. Emme sitten kuitenkaan oikaisseet, kun emme halunneet kokea Pamplonan härkäjuoksun latviversiota.

Juomarastilla ennen 306:sta tankkasimme juomavarastot täyteen ja söimme ja lepuuttelimme jalkojamme vartin verran. Kylläpä jauhelihapihvit maistuivat taivaallisen hyvälle. Otin ne pakastimesta juuri ennen lähtöä, joten pihvit sulivat mukavasti matkan edetessä mutteivät olleet vielä menneet pilalle. Toisaalta jos positiivisesti ajattelee niin vatsaongelmiin ei olisi ollut vaikeaa löytää pusikkoa....

Matka jatkui 306-909-506-710. Alunperin suunnittelimme että otamme matkalla vielä rastin 711 mutta kun katselimme rastilta 306 edessä aukeavaan pöheikkömereen, jossa ei näkynyt pientä uran poikastakaan, jätimme rastin suosiolla väliin. Rastille 909 mennessä saimme ihailla taas latuskahäntäisten patorakennusmestarien tyylinäytteitä. 506 rastille noustessa minun piti jo kaivaa lamppu esiin kun oli sen verran hämärää kartanlukuun. Aukolla ennen rastia 710 kamukin kaivoi lampun päähän ja pidimme pienen tauon. Tauolla huomasin että mun ihana pinkki lippikseni oli pudonnut repun taskusta jonnekin pöpelikköön. Vietin hetken hiljaisuuden kadonneen reissulippiksen muistolle. Rastia kohti mennessä huomasin että kamuni on oudon hiljainen. Rastilta lähdön jälkeen hän kertoikin että hän on ihan pihalla ja vointi on todella heikko. Kysyi voimmeko me jättää kisan tähän. No ei siinä muukaan auttanut. Harmittihan se ja harmittaa vieläkin mutta kun kyseessä on joukkuekisa niin sen mukaan mennään. Koskaan kun ei tiedä milloin tilttaus voi sattua omallekin kohdalle. Aloitimme pitkän ja pimeän tiemarssin kohti kisakeskusta. Maaliin leimasimme klo 23.35 ja pisteitä meillä oli kasassa 92.

Loppu suunnitelma kisaradasta

Loppu suunnitelmamme olisi ollut rastilta 710 eteenpäin 803-610-412-709-305-309-708-409-204-609-501-514-706-802-202-404-504-707-608-405-406-304. 710:llä olimme talsineet n.30km ja aikaa oli kulunut 9h15min, joten hyvässä vauhdissa olimme ja aikatauluamme reippaasti edellä. Hieno reissu silti ja opettavainen. Se tässä rogaamisessa onkin hienoa että jokainen kisa on aivan erilainen maastoineen ja karttoineen ja suunnitteluineen.  Tässä kisassa 1:25000 mittakaava auttoi todella paljon ja suunnistus olikin kohtalaisen helppoa. Vuokatissa oli tuo perinteinen 1:40000. Mietinkin kisan aikana että onneksi ei ollut täälllä samaa, olisi silloin ollut todella vaikeaa. Hieno kokemus taas kerran ja mahtavan hyvää kisaseuraa, kiitos Anu! Uudet seikkailut meillä jo suunnitelmissa...

Kisakamut <3

PS. Joku oli löytänyt maastosta mun ihkun pinkin kisalippiksen ja tuonut sen maaliin. Järkkärit lupasivat postittaa sen minulle!

NUTSIA 134KM HUOLTAJAN SILMIN

Mistäpä tämän nyt sitten alkaisi. No siitä että Micke yllytti mieheni vaihtamaan 55km:n lenkin 134km:iin. Yllytyshullu isäntä otti haasteen vastaan ja eikun viestiä kisapoppoolle sarjan vaihdosta. Kevään reenit on isännällä sujuneet ihan ok, päätellen siitä loputtomasta sulotuoksuisten juoksuvermeiden määrästä mitä pyykkikorista on löytynyt päivästä toiseen. Ja suht terveenäkin on pysynyt, ikämiehen perus pikkukremppojahan ei lasketa. Selvää oli että reissuun tarvitaan myös huoltaja/autonkuljettaja, sillä autoilu kisan jälkeen on jotakuinkin riskaabelia ja henkilökohtainen avustajakaan ei ole hassumpi juttu. Joten matkaan lähdimme isäntä ja minä, ihan kahdestaan, kun neitokainenkin onnistuttiin ulkoistamaan partioleirille.

Lähdimme ajelemaan etelästä keskiviikon vaihtuessa torstaiksi. Ihanan autiota oli tien päällä. Perille Ylläkselle saavuimme muutaman geokätkön kautta torstaina puoliltapäivin. Majoituimme, LodgeN67:ssa, joka on aivan fantastinen paikka. Päiväunien jälkeen treffattiin kamu, saunottiin ja syötiin. Ja vedettiin hyvät yöunet.

Perjantai alkoi Lodgen maittavalla aamupalalla takkatulen ääressä. Kisatoimiston avauduttua suuntasimme sinne. Loistava juttu että pakolliset varusteet tarkistetaan! Ne kun ovat aika kevyt taakka kantaa, mutta kullan arvoisia, jos jotain ikävää sattuu matkan varrella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että,jos ei jaksa kantaa pakollisia varusteita omaksi turvaksi, voi kernaasti pysyä tasamaan katutallauskisoissa. Ugh!

Iltapäivä meni levätessä ja syödessä. Päiväunilta meidät herätti kohtalainen kaatosade. Esteri pani parastaan. Kävimme vielä läpi huoltopaikat ja kannustuspaikat. Ja sovimme ettei isäntä hermostu, vaikkei minua näkyisikään. Sillä voihan sitä sattua vaikka mitä kun nainen autoilee. Lähtöä odotellessa isäntä oli rauhallinen oma ittensä. Huoltajaa sen sijaan jänskätti ihan simona...

Kannustettuani iloisen oloisen kisaajaletkan kohti Yllästunturia, kipaisin autolle (tai no vauhdikkaasta liikkumisesta ei voi puhua, koska jalat olivat vielä palautumisasteella viikkoa aikasemmin kisatuista SM-Rogaining 24h kisoista. Lenkkaritkin mahtuivat jalkaan ekaa kertaa sitten kisan...) ja kurvailin maisematietä Kellokkaan huoltoon. Taktinen aikanen poistuminen lähdöstä takasi, sen että auto mahtui parkkiin kellokkaan pihaan. Kellokaan huollossa pitivät Hölkkä Mäyrät tunnelmaa yllä loistavalla biletyksellään ja kannustuksellaan. Kellot kilkattivat niin 30 kisaajille kuin 134 kärjelle. Oma kisaajani oli aloittanut hyvää rauhallista tahtia ja saapuikin huoltoon nakaten ohuen ylimääräisen tuulitakin pois matkasta.

Ota koppi, jos saat...

Kutkuttava riippusilta

Heti kun isännän selkä häipyi tunturin rinteeseen suuntasin autolle. Pikainen pitstop Jounin Kaupassa ja huoltoeväkset täydentyivät reissarilla ja rahkalla. Takasin autoon ja ajelu Taide Navetan parkkiin, josta lyhyt kävelymatka kisareitille ”Nilivaaran mutkaan”. Meinasin myöhästyä, koska jäin ihailemaan mukavasti virtaavaa jokea riippusillalta. Nautiskelija koskimelojan näppejä suorastaan syyhytti päästä noin mukavaan virtaan. Ehdin kuitenkin nuts-kelloineni kannustamaan sekä 30 loppupään juoksijoita että 134 kärjen menijät. Oman kisaajani ohitettua mutkan 10 sakissa suuntasin puskan kautta autolle. Puskareissu muistutti mieleeni perusjutut, että puskaan kandee a) kyykistyä nopsasti, jos ei ole ohvia mukana... b) valkata mahdollisimman tuulinen paikka... sillä iniseviä kavereita riitti...

Autolla lisäsin varustukseen villakalsarit ohuiden tuulihousujen alle ja kaivoin untuvatakin esiin. Sitten pallukkaseuranta kehiin ja ruisleipä nassuun. Maistui. Tankkauksen jälkeen ajelu Peurakaltion huoltoon 30km:n hoodeille. Tien varteen kokoontui pieni kannustusjoukko, lähinnä kisaajien huoltajia, odottamaan kisaajien tuloa. Kärkimies paineli käsittämättömän kovaa vauhtia omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, kisakellojen kannustaessa menoa. Oma kisaajani saapui huoltoon hyvältä näyttävällä askeleella. Kun tuota askellusta on melkein 30v. Katsellut niin kyllä sen jo melko hyvin tuntee. Huoltokassia ei tarvittu vaan herra nautti evästä ”pimeen viinan ja pikkusuolasen parissa”. Kerroin isännälle hänelle tulleet kannustusviestit ja herra jatkoi matkaa naureskellen kohti seuraavaa huoltoa.

Kunnon huoltopiste

Huoltoauto käänsi keulan kohti Pahtavuoman huoltopistettä 40km:n kohdille. Valitsin taktisesti pidemmän tiekierron isoimpien mahdollisten teiden kautta, sillä melkoisen vetinen keli ei välttämättä ole hellinyt kapeita hiekkateitä mitenkään hellällä kädellä. Taktikointi oli oikea , sillä loppumatka huoltopisteelle oli kunnon vesilätäkkö/kuoppa ryömintä pujoittelua koko kapean ajotien leveydeltä. Kiittelin kovasti kulkupelin normaalia reilumpaa maavaraa. Ehdin kuitenkin paikalle hyvissä ajoin turisemaan huoltopisteen hoitajien ja muiden huoltajien kanssa. Juuri ennen huoltoa oli seurannassa ikävä katvealue, josta pallukat pompsahtivat takaisin reitille ihan miten sattuu, joten huollossa oltiinkin hiukan varpaisillamme. Kärki tuli ja meni taas kellojen kilkattaessa ja kannustushuutojen seuratessa hyväntuulista kärkimiestä. Omakin kisaajani saapui hyvävoimaisena huoltoon ja nautti pöydän runsaista antimista. Kerroin saamani viestiterveiset, jotka olivat jotakuinkin näin: Kitistä saa sitten maalissa, nyt reipasta tekemistä. Kerroin myös että piiskan teko alkaa näillä näppäimillä. Vaihtoehtoja on kaksi: koivuvihta tai sitten isompaan kitinään kuusen oksa... Sinne isäntä jatkoi matkaa hymistellen.

Pahtavuoman huolto kylpee ilta-auringossa

Seuraava huolto olikin sitten Rauhalassa 55km:n hoodeilla. Sinne isäntä saapui hiukan kalpeana ja valitteli ettei oikein maita eväs. Pakotin isännän tankkaamaan kunnolla, sillä kalpeanaamaisuus ei hyvää muuten ennusta. "Elä ruikuta, jos pahaa tekee niin sitten ykäät ja aloitat tankkauksenn heti uudelleen..." Julmaa mutta tehokasta. Sinne jatkoi herra taivalta...

Vuontisjärven tien ylitys 65-70km hoodeilla oli pelkkä kannustuspaikka tien ylityksessä. Siellä oli aikaa syventyä historiallisen seikkailukirjan sankarittaren huoliin ja iloihin... ja välillä silmäillä seurantaa ja nousta autosta kannustamaan harvakseltaan tien ylittäviä kisaajia. Keli oli ankean sumuisen harmaa ja peitti maiseman kuin painava verho. Juuri ennen tietä, herran pallukka hidastui alamäessä melko reippaasti. Niinpä tiesinkin odottaa ongelmia herran saapuessa tien ylitykseen. Kalpea naama oli poissa mutta tuskan irvistys oli melkoinen. Oikea reisi oli melkoisen huonossa kunnossa ja juokseminen alamäkeen ei onnistunut. Isäntä oli sitä mieltä että miettii, josko jatkaa Pallakselta eteenpäin ollenkaan. Huikkasin perään että otat nyt vielä kipulääkettä ja lopetat "ruikutuksen" ei se ole helppoa muillakaan. Huh että oli julmaa...

Soliseva tunturipuro

Pallakselle Isäntä saapui etäisesti juoksua muistuttavalla askeleella.  Huollossa tankattiin lisää särkylääkettä, iso annos aamupuuroa höystettynä mustilkkasopalla ja lämmin leipä. Hyvin upposi ja herra piristyi ihan silmissä ja päätti kuitenkin jatkaa. Katsellessani herran lähtöä Pallakselta totesin että tuo ei enää muistuta edes juoksua, vaikka kuinka ruusunpunaisten linssien kautta katselisi. Minä suuntasin autonkeulan kohti Hettaa. Toiveena pienet kauneusunet. Matkalla Hettaan oli pakko pysähtyä ihmettelemään upeita jäkäläkangasmaastoja. Käsittämättömän hienoja. Keskityin vain ihastelemaan enkä tajunnut edes ottaa kuvia. Piti myös pysähtyä ihastelemaan koskia, jotka loiskuivat mukavasti. No pääsin sitten myös Hettaan, kauhisteltuani 5km:n suoraa asfaltti loppukiriä. Parin tunnin unet maistuivat ja paikallinen K-kauppakin aukesi juuri sopivasti aamupala aikaan. 

Aamupala maistui taivaallisen hyvältä. Uskomatonta mutta totta, suklaa alkoikin jo tökkimään pahasti... Avasin seurannan ja totesin että isännän pallura liikkuu niin hitaasti että kävelyksi on mennyt. Kaivoin kutimen esiin ja neuloin pitkäpiimäiset viimeiset helmakerrokset. Neulomisen lomassa kävin hurraamassa voittajan maaliin.  Katselin että isännän pallero lähestyy kohti viimeistä huoltoa ja päätin ajaa viimeisen hiekkatien päähän häntä vastaan. Odottelu autossa oli jo melkoisen pitkäpiimäistä kun neulekin valmistui ja sankaritarkin sai urhonsa niin päätin lähteä aamukävelylle Isäntää vastaan. Hiekkatiellä kohtasin kaksi kisaajaa, joita kannustin kovasti. Molemmat kysyivät "onko pitkä matka asfalttitielle" ja kun osoitin pientä kumparetta tiessä ja sanoin että tuon takaa alkaa asfaltti, niin ilahtuminen oli silmin nähtävää.

Kun komea heppu kävelee tiellä vastaan niin mitä muuta siinä voi tehdä kun kysyä että saanko liittyä päiväkävelyseuraksi. No sainhan minä <3 Isäntä kertoi ettei ole ottanut juoksuaskeltakaan Pallaksen jälkeen. Ylämäet olivat sujuneet hyvää tahtia kävellen mutta alamäet ja tasaiset olivat melkoista tuskaa oikealle reidelle, jo kävellessä. Siinä sitä sitten lampsittiin ja ihailtiin maisemia. Aika hiljainen oli mies. Ihmetteli vaan ettei ollut enempää heppuja painellut ohitse. Asfalttitien laidassa tiemme erosivat ja jätin komean hepun lampsimaan kohti maalia. 

Tie maaliin oli PITKÄ. Kävelin isäntää vastaan ja hänen kanssaan maaliin. Kysyi vain että kehtaanko kävelijän rinnalla tulla maaliin. No totta ihmeessä kehtaan! Ja niin me yhdessä tallustimme punaista mattoa pitkin maaliviivan yli. Mahtavaa.

Kyllä NUTS poppoo on tehnyt valtavan urakan taas kerran. Yöllä kisan kuluessa pääsi seuraamaan kuinka huollettiin niin kisaajia kuin ajanottokalustoakin. Homma toimi jouhevasti, vaikka välimatkat olivatkin armottoman pitkät. Itsekin kisoja järkänneenä osaa arvostaa hyvin tehtyjä ja toteutettuja kisoja. Kymppiplussa ja papukaijamerkki.

Kotimatka hotellille ajeltiin samaa reittiä Vuontisjärventien kautta ihan sen vuoksi että sain näytettyä isännälle upeat jäkäläkangasmaastot. Oh hoh, onpahan hienoja! Onkohan näistä suunnistuskarttoja olemassa????... ja saman tien tämän jälkeen herra simahti. Hotellilla meno oli melkoisen kankeaa ja mietinkin että ankkakävelykerhon kunniajäsenyys on kyllä nyt tarjolla. Uni maistui kyllä ihan kellon ympäri niin kisaajalle kuin huoltajallekin. Sunnuntaina alkoikin sitten huoltajan ultra: ajomatka kotio, kun nyt ensin saatiin isäntä viikattua takapenkille elpymään. Kotimatkalla ehdittiin puimaan lisää kisaa ja reisiongelmaa ja sen mahdollisia syitä. Taasen opittiin lisää tällä reissulla. Ja vaikkei se ihan suunnitelmien mukaan mennytkään niin ei se lopputulos nyt ihan kehno ollut. Iso kiitos ystäville kannustuksesta, varsinkin Sarille ja Mickelle <3

Jotenkin osuva kyltti osui matkalla silmiiin ;)

Vuokatti Rogaining 2017

Rasti 88:n maisemat olivat melkoiset. Kuva Tuija ja Arja Rantalainen.

Istun soffalla jalat kohti kattoa ja lepuutan turvonneita ja kipeitä koipiani ja ihastelen rakkojani, todellisia kisamuistojani. Silti hymy ei hyydy naamalta. Olipa rankka reissu mutta niin hieno. Kaikin puolin.

Kevään Italian Em-roga kisojen jälkeen mieli on ollut hiukan maassa ja on mietityttänyt voinko jatkossa enää pitkiin kisoihin lähteä, kun tuon ikävän perinnöllisen haurashermo-oireyhtymän kanssa on tultava toimeen koko loppuikä. Em-kisojen jälkeen, joissa siis keskeytin maratonin kohdilla, jalkateristä lähti tunto pois. Meni reilu kuukausi ennen kuin tunto oli palannut jalkoihin. Oli aika villi tunne rasvata jalkateriä ja varpaiden välejä kun et tunne varpaitasi tai kosketusta jalkaterissä yleensäkään.

Sen verran hyvät muistot jäivät espanjanmaan piikkipuskasumuseikkailusta Tarjan kanssa viime syksyltä. Eli siis Pirunvuoren Ponnistaja ja Vuorenpeikko löivät hynttyyt yhteen taas Vuokatin SM-24h rogaan, kisaten joukkueella PirunPeikot. Ennen kisaa viestittelimme pakolliset varusteet ja päivitimme päivän kunnon ja terveystilanteen. Sovimme että lähdemme matkaan rennolla fiiliksellä mutta napakasti suunnistaen. Kisan valvojan lausunnon luettuamme totesimme että suunnittelemme n.60km ja siihen loppuun lisärasteja, jos aikaa jää. Nöyrä suunnitelma vaativaan kisaan oli todellakin oikea ratkaisu.

Loistava suunnitelma.

Kartat jaettiin klo 9.00 ja siirryimme suunnittelemaan reittiämme cafe Kartanlukupiirin telttaan. Mitä ihania herkkuja lukupiiriläiset olivatkaan leiponeet meille kisaajille ja kannustajille.Meidän kuskimme antoi täydet pisteet, kun tankkasi siinä meidän suunnitellessa. Tuijottelimme karttaa hetken ja mietimme eri vaihtoehtoja. Melko pian siihen hahmottuikin kaksi eri vaihtoehtoa. Laskimme pisteet ja päädyimme pohjoisen kautta myötäpäivään kiertävään lenkkiin. Sitä sitten hioimme yhä paremmaksi eli meille sopivammaksi. Narulla mitatessa matkaa kertyi n.62km+ mahdolliset lisäoptiot ja pisteitäkin ihan kivasti eli piirun vajaa 2000. Aivan loistava reitti ja hyvät pisteet. Ja ennen kaikkea toteutettavissa oleva reitti. Reittimme oli seuraava: 92,79,55,90,63,88,86,73,44,96, 49,68,82,76,89, 41, 80, 61, 95, 78, 45, 83,46, 87, (99 optio), 77, 84, 62, (48 ja 97 optiona).

Meidän ykkösrasti upea tupasvillasuo. Kuva Tuija ja Arja Rantalainen.

Lähtökäsky annettiin ja koko joukko säntäsi matkaan toiset vauhdilla ja me häntäpäässä maltillisella kävelyvauhdilla. Ensimmäinen rastiväli meni karttaan ja mittakaavaan totutellessa. Meidän joukkueemme roolijako solahti saumattomasti tuttuihin uomiinsa. Tarja suunnistaa ja minä varmistan suuntia ja varmistan rastinoton. Molemmat siis hereillä koko ajan. Aluksi pääsimme nauttimaan vaaroista ja niiden välisitä pöheikköisistä kainuulaisista notkelmista. Mutta vau mitkä maisemat aukenivat vaarojen päältä. Pieni tuulenvire piti inisevän fanilauman melko hyvin kurissa mutta pöheiköissä ja suolla oli kyllä seuraa ihan kiitettävästi. Pääsimme myös heittämään talviturkin uidessamme majavan patoaman tulvaojan ylitse. Keskiyöllä Hanhilammella vallitsi upea tyyneys ja hämärä. Usva peitti lammen ja kiemurteli lammen yllä. Oli ihan pakko kaivaa kamera esiin mutta eihän se nyt laisinkaan tee oikeutta hetken maagisuudelle. Isokuljun näkötornilta aukeni hieno tulipunainen taivas pohjoisen suuntaan. Se veti meidät kyllä täysin sanattomiksi (Tosin osansa sanattomuudelle oli myös täpäkällä nousulla vaaran päälle). Reittimme oli vaihtelevaa pöheikköä ja ryteikköjä ja välillä upeaa hyväkulkuista tunturimaisemaa avokallioineen. Välillä polkua ja tietä mausteeksi. Polkuväleillä oli helpompaa ja voimia riitti siten paremmin suunnistukseen. Vaikeita rastivälejä oli ihan riittävän monta. Selvisimme suunnistuksesta kuitenkin loistavasti. Vain yksi pummi kuin 400m pitkä jyrkänne oli noin vartin hukkuuntuneena pöpelikköön. Muut rastit löytyivät virheittä.

Hanhilampi 23.59.

Aamun ”valjetessa” sammutin lampun, jota tarvitsin vain kartan lukuun muutaman tunnin ajan. Tarja sen sijaan suunnisti koko yön ilman lamppua. Aamusta tuntui myös sen verran vilakalle että kuoritakki piti kaivaa päälle odottamaan auringon säteiden lämmittävää voimaa. Viimeiset 10km olivat molemmille melkoista tuskien taivalta. Molemmilla olivat päkiät tulessa ja puhjenneet rakkulat eivät suorastaan herkuilta tuntuneet. Melkoisen voitonriemuinen oli kyllä olo kun leimasimme meidän viimeisellä rastillamme niemen kärjessä ja edessä oli vain 4km maaliin. Jösses. Musta huumori ja toistemme tsemppaus kyllä pelasti tuon tuskien taipaleen. Kylllä tuntui hyvältä leimata maalissa vaikka aikaa jäi käyttämättä tunnin verran. Huoltajamme ajoi meidät suihkuun ja syömään Vuokatin Sokoshotelliin. Harvoinpa olen Amarillossa lounaspöytään nukahtanut... kotimatka suijui joutuisasti unia vedellessä. Leppävirralla teimme pitstopin ja veimme Tarjan kotio. Samalla saimme tietää että olimme veteraaninaisissa kakkosia ja yleisessä sarjassa kolmansia. Wau ja yläfemmat! 

Tämä hymy ei hevin hyydy.

Kuva: Tuija ja Arja Rantalainen.

Iso KIITOS Sotkamon Jymyn poppoolle. Teitte meille kerrassaan mahtavan hienon ja haasteellisen kisan!  

Türi-Tori Kiirlaskumine 15.4.2017

Harmikseni huomasin että Vohandumaraton- melonta ja EM-Rogaining Italiassa osuvat samalle viikonlopulle. Oli heti selvää että Vohandu jäisi väliin tällä kertaa. Harmitusta lieventämään bongasin viikkoa aikaisemmin järjestettävän Türi-Tori Kiirlaskumine tapahtuman. Matkoina olisi tarjolla 78km ja 47km. Mieli teki kovasti matkaan. Heitin ajatuksen keväisestä melontareissusta seikkailukamulleni Anulle, joka hetken miettimisen jälkeen oli innolla mukana ajatuksessa. Niinpä aloitimme suunnittelun ilmoittautumalla mukaan kisaan lyhyemmälle matkalle. Aikataulutus ja kaluston säätö muodostuikin melkoiseksi. Onneksi saimme kuljetusavun Jaakko Mäkikylältä. Hänen kyydissään vuokrakaksikkomme kulki turvallisesti kisapaikalle.

Teimme treffit Jaakon kanssa kisapaikalle pidemmän sarjan lähtöön. Siellä saattelimme matkaan ensimmäiset kisaajat ja selvitimme samalla mysteeristen lähtöaikojen merkityksen. Ajelimme peräkanaa meidän starttipaikalle Kurgjaan. Kävimme katsomassa lähtöpaikan ja aloitimme purkkien purkamisen auton katolta. Voi että kuinka kevyt ja siro oli Jaakon soolokanootti nostaa alas katolta. Toisin kuin meidän mammutti starduomme. Varustin risteilijämme pumpulla, köydellä, sienellä, heittoköydellä ja retkipatjan palaset sujautin istuimille pyrstöjämme lämmittämään. Sillä aikaa Anu opiskeli reittikarttaa ja teippasi sen tiukasti kansiköysistön alle kiinni. Sitten alkoi pukeminen. Arvottiin kuinka paljon vaatetta tarvitsemme kuivapuvun alle, kun keli oli jotakuinkin nollan tuntumassa. Sitten olikin jo aika kiskoa vetoketjut kiinni ja painaa kypärät kupoleiden suojaksi ja hinata aluksemme rantatöyräälle muiden joukkoon.

Aukkopeittojen venytystä ennen starttia

Hiukan ennen lähtöaikaamme, meidät huudeltiin lähtöauton luokse odottamaan starttia. Kellon piipatessa 10.16 kipitimme rantaan ja työnsimme mammuttilaivamme vesille ja vedimme aukkopeitot paikoilleen. Sitten loiskis ja virtaan kieli keskellä suuta. Puolen kilometrin jälkeen huokasimme helpotuksesta, sillä purkkimme kulki suhteellisen suoraan, jos istuimme paino oikealla kankulla. Jotain meiltä kuitenkin unohtui matkasta, nimittäin kello. No se kertookin jo paljon siitä että kisaamaan tultiin rennolla fiiliksellä ja ainoa mikä merkitsi on oma suoritus ja maaliin pääsy. Heti alusta saimme tutun melontarytmimme kiinni ja loiskimme maisemia ihaillen ja pulisten. Alun matkantekoa piristi myös kummasti se että saimme tasaiseen tahtiin edellä startanneita paattikuntia kiinni. Joella vallitsi mukava henki ja kaikki ohittajat ja ohitettavat tervehtivät iloisesti ja turisivat muutenkin mukavia.

Jonkin matkaa loiskittuamme näimme sillan ja totesimme että onpas matka taittunut joutuisasti, sillä edessä odotti nyt Suurjoen myllypato ja sen kuohut. 13 km oli jo melottu. Ohjeessa sanottiin että keep left ja niin me teimme. Joki oli laskettavissa vasemman reunan luukusta, sillä kaksi oikean puolista kaistaa olivat padotut. Katsoimme laskulinjan vauhdissa ja lähdimme matkaan. Iso ja kömpelö alus ei kuitenkaan kääntynyt virrassa niin tiukkaa mutkaa ja huusin että pakki päälle. Ja niin pakitimme akanvirtaan ja vältyimme samalla joutumasta vanhan myllyn alle. Teimme uuden yrityksen täydellä vauhdilla ja pääsimmekin virtaan kylki muuria hipoen. Huokasimme helpotuksesta kunnes näimme että edessä on erään herran yksikkö poikittain virrassa. Ohjasimme kilpakumppanin aluksen ja ison

puunrungon välisestä raosta mammuttilaivamme ohitse. Hiukan kylki pussasi tukin kylkeä ja ehdin ajatella että kohta uidaaan mutta onneksi selvisimme. Mutta kyllä syke hakkasi hetken melkoisen korkealla.

Toisella yrityksellä osuttiin virtaan

Matka eteni joutuisasti ja vastaan tuli tusinan verran koskia ja virtapaikkoja. Niistä selvisimme kuitenkin hyvin. Anu nuotitti laskulinjaa ja minä ohjasin takana melko lailla sokkona. Luottamus oli päivän sana. Olen sen verran lyhyempi että päivän näkymät eteen olivat melkolailla Anun vaalea letti ja kypärä. Keli vaihteli joella koko matkan tasaisesti. Saimme auringon säteitä, lumihiutaleita ja vastatuulta sopivin väliajoin. Puolivälin tienoilla Anu kaivoi puhelimen esiin ja katsoi kelloa. Hämmästelimme omaa reipasta vauhtiamme. Seitsemän kilometriä ennen maalia bongasimme hauskan liikennemerkin rantavedessä. 110 km:n rajoitus melojille seuraaviksi 7 km:ksi. Joki leveni koko ajan ja samalla se muuttui tylsemmäksi meloa. Lopussa tuntui että loiskimme järvellä. Sen verran oli leveätä baanaa. Hihkuimme innosta kun Torin kirkontorni piirtyi taivasta vasten. Loppu 800m tuntui kyllä pitkältä ja juuri ennen maalia oli vielä pieni virtapaikka laskettavana. Meidän loppuajaksi kisakello näytti 5h 21min ja joitain sekunteja. Mahtavaa. Maalitoimitsija kertoi että olimme maalissa naisten kaksikkokajakkien ykkösiä. Oho ja vau! Asetuimme poseeraamaan maalissa maalivaatteen eteen ja sen jälkeen kiskoimme vielä mammuttialuksemme ylös odottamaan kuljetusta.

Suihkussa huomasimme että meiltä jäi autolle lähtöpaikalle erinäisiä varusteita. Saimme kuitenkin kursittua kasaan molemmille säädylliset asut. Palkintojen jakoon jouduimme kyllä kiiruhtamaan tukat takussa mutta aurinkoiset hymyt toivottavasti kompensoivat takkutukat. Ruokailun jälkeen alkoikin jo olla hiukan kiire paluukyydille. Jouduin ihan painokkaasti keskustelemaan järjestäjäherran kanssa aikatauluista ja siitä että laiva Tallinnassa ei todellakaan odottele. Niinpä paluukyyti autolle järjestyikin sitten melko nopeasti. Ehdimme Tallinnaan ajoissa ja pudotin Anun kyydistä majapaikkaan ja jatkoin satamaan. Laivalla ramaisi melkoisesti ja sovin mainiosti punoittavan nenäni ja takkutukkani kanssa muuhun kotimaahan palaavaan kansaan.

Yhteistyötä + luottamusta + kannustusta + positiivisuutta + huumoria = niistä on ihan parhaat hyvän mielen harrastukset tehty. Kiitos Anu! Kohta jatketaan kohti uusia seikkailuja.

YHTEISTYÖLLÄ  <3