Synkkä Syysunelma ja Vuorenpeikkolan väki

Pari viikkoa ennen kisaa se taas alkoi, ihanat karttasulkeiset Syysunelmaa varten. Keittiön pöytähän on vain ja ainoastaan tarkoitettu karttojen tutkailuun, syödähän voi aina vaikka tiskipöydän ääressä. Tänä vuonna meidän huushollistamme matkaan oli lähdössä kaksi tervehenkistä ulkoilijaa, minä pikamatkalle 50km:lle ja isäntä marssille eli 100km:lle. 1:20 000 peruskarttapohjalle kerättiin tietoja retkikartasta, suunnistuskartoista, reittihärvelin kartoista ja ilmakuvista. Hykerreltiin ratamestarin asettamille ansoille (mm. polku, jota ei ollut olemassa). Mitattiin reitinvalintoja. Mietittiin aikatauluja ja eväitä. Muistettiin jopa ladata otsalamputkin niin että perjantaina seisoimme viluisina lähtöviivalla varusteinemme ihan oikeaan aikaan. No tosin ennen starttia hoidin vielä kisatoimistossa pestini kisaajien tsekatessa itsensä kisaan mukaan. Eipä siinä ehtinyt hermoilemaan, kun oli puuhaa melkein lähtöön saakka.

Mun kisakamuni olivat, Sari, sekä ihan viime metreillä mukaan lähtenyt, Tuula. Kasassa siis loistoryhmä ihanaisia. Tavoiteenamme oli lähteä nautiskelemaan yöstä rauhalliseen tahtiin. Lähtökäskyn kajahdettua läksimme matkaan joukon hännillä omaa tahtiamme. Alkumatka olikin tietä ja siinä pulistessamme hukkasin sijaintimme jo pariin otteeseen. Onneksi tien risteys pelasti ja taas oltiin kartalla. Pieni oiko metsässä liukkaan kallion yli ja pääsimme repimään omat sivumme rastina olleesta kirjasta. Hykerrellen pakkasimme sivumme visusti talteen reppuihimme.

Jatkoimme kohti kakkosta hölkäten ja kävellen vuorotellen. Totta puhuen, taisi suumme käydä tiuhempaan kuin jalkamme mutta kivaa oli. Taivaalta putoili harvakseltaan jotain valkoisen väristä, pölyäkö lie?? Missasinpa siinä sitten yhden tienristeyksenkin ja hetken kuluttua kompassi alkoikin näyttämään ihan ihme suuntaa. Löimme viisaat päämme yhteen ja totesimme että olemme pellon väärällä puolella. Jäljistä päätellen muutama muukin oli haksahtanut samaan väärään tiehen. Löysimme takaisin reitille ja matka jatkui. Juuri ennen oikaisua rastille seuraamme liimautui höpisevä seuralainen. Hetkenkään rauhaa suunnistamiseen ei höpinältä saanut. Sarvet suorastaan pullahtivat otsastani ulos ja höyry nousi korvista, kun kivahdin seuralaiselle selkein sanakääntein mitä mieltä peesarista olin. Kiukuissani otin uuden suunnan metsään. Valitettavasti siitä ei ihan puhdas lähestyminen rastille seurannut. Puuhastelimme rastin läheisyydessä ihan huolella kolme varttia. Tarjosimme siis kisatoimiston väelle todellista pallukkaviihdettä. Puskista kuului mm. ”Missä te ootte” ”Mä en mahdu täältä eteenpäin kun on niin tiheää” ja lopulta ”Oho, kattokaa mitä mä löysin, se näyttää melko isolta kalliolta”. Niinpä pääsimme repäisemään omat sivumme kirjasta ja sekös vasta tuntui palkitsevalta.

Kolmoselle noustiin aivan upealle kangasharjulle tierupeaman päätteeksi ja postilaatikosta löytyikin Euroopan karttakirja. Haa! Sain kartan Lyonin alueelta. Hyvä lisä kisakarttoihimme, ties minne me vielä yön aikana ehtisimmekään... Neloselle mennessä käytimme, salaisen tiedustelupalvelumme kartoittamaa, metsäkoneen tekemää uraa. Uralla tein vauhdikkaasti lähempää tuttavuutta maankamaran kanssa ja sainkin palkinnoksi vasempaan sääreen ihan katu-uskottavat risuihottumat. Tiirailimme matkalla myös kohtaa, josta meidän piti lähteä seuraavalle rastille. Ei kovin houkuttelevalta näyttänyt ja Tuula kommentoikin osuvasti ”sun täytyy keskustella vakavasti sun miehes kanssa siitä mitä HYVÄ polku tarkoittaa”.

Nelosrastilta löytyi kaunokirjallisuuden helmi, Rusovarpaat. Siinä rastikiven sammalpeitteellä istuskellen luimme toisillemme otteita sivuistamme ja nauraa hihkuimme rehevää tekstiä. Rastin jälkeen tapasimme Ritari-Ässän, joka halusi varmistaa sijaintinsa rastin suhteen. Opastimme hänet rastille ja toivotimme tervetulleeksi letkaan mukaan, jos vain ehtii tieosuudella saamaan meidät vielä kiinni. Ässä häipyi pimeään yöhön ja me neuvottelimme uuden reitinvalinnan kohti 5 rastia. Yksissä tuumin valitsimme tien ja polun ja sen jälkeen suunnalla pusikkoon. Suoriuduimme välistä kunnialla. Jälkikäteen kuulimme että pari kanssakisaajaa olivat tunkanneet samaa reittiä pyörien kera. Huh huh!

Vitoselta olikin sitten tarjolla tiepätkä uimarastille. Saavuimme rastille ja meidät otettiin lämpöisesti vastaan Gepardin ja Puhurin toimesta. Olin jo aivan jäässä kun sain vaatteet pois ja palelin aivan horkassa kun lähdin kohti laituria. Sari jo pulikoi vedessä ”iloisesti”, kramppeja manaillen. Hän kiersi varmuudeksi Tuonelan Joutsenen ympäri, vaikka sitä piti vain koskea ja palata takaisin rantaan. Silloin jänistin (=olin järkevä) ja ilmoitin ottavani hylsyn ja näin en saanut omaa sivuani striptease- kirjasta. Hampaat kalisten pukeuduin ihanan lämpimään ja hemaisevaan pinkkiraidalliseen villakerrastooni. Tuula, ilmoitti tässä kohtaa että hän jättää matkan kesken tähän 19km:n kohdalle, sillä hänen 7.5kk kestänyt telakkakauden vaivansa alkoi antamaan ikäviä merkkejä. Ikävää mutta fiksua. Halasimme ja jatkoimme Sarin kanssa matkaa makkaraa maistellen. Ja kylläpä se suolainen nakkaranpala maistuikin mainiolle.

Uimarastilta lähtiessä hölkkäsimme, jotta saisimme itsemme lämpimiksi. Ja onneksi lämpö palasikin ja elämä alkoi taas hymyilemään. Seiska rasti, Kyöpelinharjun suppa löytyi suoraviivaisesti, ilman mitään ylimääräisiä viihdyttäviä koristekiemuroita ja taas saimme yhden sivun kokoelmaamme. Rastin ympäristö oli kertakaikkisen upeaa kangasmaastoa! Hiukan rastin jälkeen alkoi minun vasemman akilleksen vierestä sattumaan ikävästi. Pidimme buranatauon ja jatkoimme hiljakseen matkaa tietä pitkin kohti asuntovaunurastia. Kipu ei asettunut vaan pikemminkin lisääntyi, kun tyylipuhtaasti oikaisimme hienon kangasmetsän poikki rastille.

Rastilla pidimme palaverin ja totesimme että nyt riittää ja kilautamme raatotaksin paikalle. Kerrankin osasin olla järkevä, yksin en olisi osannut välttämättä olla, joten kiitos Sari järjen äänestä! Vaikka minua harmittikin kovasti Sarin puolesta että hänellä jäi matka kesken myös. Talsimme raatotaksia vastaan ja kun nousimme kyytiin matkaa oli kertynyt tasan 34km. Rallikuski Puhurin kyydissä pääsimme takaisin kisakeskukseen ja suuntasimme saunajuomien kera rantasaunalle. Kyllä lämpö teki niin hyvää. Saunanpuhtaina, nenänpäät punottaen, palasimme komentokeskukseen syömään ja hurraamaan muille maaliintulijoille. Pienet aamu-unetkin tekivät terää..

Isäntäkin saapui omalta taipaleeltaan maaliin reilun kolmentoistatunnin ajallaan. Hortsi Hames oli loistavan tyytyväinen kisaseuraansa (kiitos Micke) ja omaan jaksamiseensa, kun alla on tuo kolmen kuukauden totaalinen telakkajakso kesältä. Hyväntuulisina ja väsyneinä halasimme kisakamut ja suuntasimme kotio omien vällyjen alle koisimaan. Ja kyllä uni maistuikin.

Vaikka matka jäikin kesken, silti olen ollut aivan fiiliksissä kisan jälkeen. Mulla oli niin parhaat kisakamut, joiden kanssa ehdittiin jutella matkalla kaikenlaista, niin vaikeita asioita kuin iloisiakin. Rastitkin löytyivät, tosin osa hiukan pidemmän kaavan kautta, vaikka tein viime hetkellä todella typerän kompassin muutoksen peukusta levyyn. Tästä eteenpäin muistankin lähteä, sillä minulle tutulla peukulla, jossa on ISO luuppi enkä vanhalla levykompassilla. Aloittelijamaista kompassikohellusta. Jatkossa muistan myös etten lähde Hokilla muualle kuin poluille. Liukkailla kallioilla ja jäkäliköissä oli totta totisesti ikävä pitävämpiä popottimia. Jaksoin kuitenkin todella hyvin ja palautuminen onkin ollut nopeaa pitkän yöulkoilun jälkeen. Tänään pääsenkin jo kokeilemaan mitä akilles tykkää ulkoilusta. Ensi vuosi siintää jo syysunelmissa...

Pahoittelen, oli niin pimeä reissu ettei yhtään kuvaa ole tarjota teille...

Nautiskellen Vaaroilla

Vaarojen Maraton 2016

Vuosi sitten päätin lähteä ex-tempore kannustusjoukkoihin ulkoilemaan Vaaroille. Samalla reissulla päätin (ystävieni vankalla kannustuksella) että ensi vuonna on päästävä taas itsekin mukaan ulkoilemaan, nauttimaan poluista, hyvästä seurasta ja loistavasta fiiliksestä. Kesän aikana varmistuikin että Vaarojen maraton 2016 tulee olemaan ystäväni Arjan 100:s maraton. Voiko olla parempaa ja juhlavampaa paikkaa juhlistaa sadatta maratonia kuin Vaarat. Ja vielä uudella todellisella polkureitillä. No ei todellakaan voi!

Meidän tiimi (minä, sankaritar Arja  ja Tuija) reitin loppupuolella hotellin kurvissa. Kuva Sari Heerman.

Perjantaina saavuimme Kolille jo hyvissä ajoin lounastreffeille Sarin ja Mikaelin kanssa. Iltapäivällä kävimme ihastelemassa suomalaista kansallismaisemaa ja kävelimme kisareitin uuden Paha-Kolin osuuden. Hienoa polkua! Loppuilta menikin kamuja treffatessa ja kisavarusteita pakatessa. Eniten päänvaivaa aiheutti shamppanjaputeli. Olisihan se reteetä poksauttaa kuohuvat Ryläyksen huipulla sankarittarelle. Perheeni muistutti minua ystävällisesti että kuohuvien poksauttelu edellyttäisi sitä että pysyisin sankarittaren matkassa Ryläykselle saakka. Paha takaisku, sillä nykykunnossani ei ole paljon kehumista ja sankaritar liikkuu reippaasti ja kevein tossuin. Sain myös muistutuksen että tunteja repussa heilunut samppa saattaisi tulla pullosta niin vauhdikkaasti että jäisimme nuolemaan näppejämme ihan sanan todellisessa merkityksessä. Pitkän pohdinnan jälkeen luovutin putelin jälkikasvulleni ja ohjeistin hänet lahjomaan sankarittaren maalissa.

Kaikesta alkukuohunnasta huolimatta olin lähtöviivalla oikeaan aikaan ja suunnilleen kaikki kisavarusteetkin päätyivät mukaan. Pääsimme starttaamaan ( siis minä, Arja ja Tuija) aamun sarastaessa retkijoukon hänniltä. Sauvoimme matkaan kisayleisön kannustaessa. Fiilis oli aivan mielettömän hieno. Alun leveät polut takasivat sen että pääsimme kulkemaan ilman ruuhkaa. Etenimme pääasiassa sauvakävellen ja joitain myötäleitä kevyesti hölkkäillen. Mäkrän takana pääsimme kannustamaan Mickeä toisella kierroksella. Hyppäsimme polun viereen varvikkoon ja hihkuimme ja teimme aaltoja polkujen kuninkaan kiitäessä kepein askelein ohitsemme. Vauhdikkaasta menostaan huolimatta, ehti Micke vaihtamaan kanssamme muutaman sanankin.

Mäkrän jälkeisellä tiepätkällä meitä kannustivat Sari ja Tommi. Fiilikset vain paranivat. Alkupuoliskon helppokulkuiset polut olivat suorastaan nautittavia. Ja Jauholanvaaran näköalat sekä Pieliselle että Herajärvelle saivat meidätkin hetkeksi sanattomiksi. Silmiä hivelevä maisema täynnänsä metsänvihreitä, järvensinisiä ja ruskan keltapunervia sävyjä. Hengästyttävää! Rennossa vauhdissa minulla oli aikaa pysähtyä auttamaan polun varteen krampista kärsivää kanssakisaajaa spraymagnesiumilla. Lakkalassa heitimme yläfemmat pienten kannustajien kanssa. Kiviniemestä saimme reippaan venekyydin vastarannalle ja kannustukset yleisöltä, joka odotteli jo kilpasarjan kärkeä paikalle.

Kärki pyyhkäisi ohitsemme Kiviniemen pit stopin aikana. Jessus mitä vauhtia ja kuinka kevyesti nousi kärkikaksikon tossu! Kyllä oli nautinto ihailla hetki sitä menoa. Kiviniemen tiepätkän jälkeen pääsimme taas kunnon poluille. Ihania mukkelikkokivikkoja ja juurikkoja ylä- ja alamäkirynkytyksineen oli tarjolla Ryläykselle saakka. Pieniltä huipuilta oli taas aivan hengästyttävän upeat maisemat Herajärvelle ja sen taustalla siintävälle Pieliselle. Tällä välillä hyppelimme vähän väliä pois polulta ja annoimme tietä juoksijoille. Matkavauhti oli melkoisen hidasta siis mutta siitä viis. Ohittavat juoksijat osasivat arvostaa vapaata polkua ja huikkasivat järjestäen kiitokset ja tsempit. Hyvillä mielin jatkoimme matkantekoa ja kannustimme samalla ohijuoksevan mieheni ja muita kamuja.

Jossain alamäkimukkelikossa ennen Ryläystä heitin hienot kuperkeikat varvikkoiseen kivenkoloon. Onneksi oli pehmeä alusta ja ei sattunut mutta se puteli ei todennäköisesti olisi selvinnyt hengissä siitä rysäyksestä. Naureskellen jatkoimme matkaa. Ryläksellä kohotimme kuvitteelliset satasen maljat ja jatkoimme kohti tooosi liukkaita porraspitkoksia. Kieli keskellä suuta tasapainoillen niistäkin suoriuduttiin kunnialla.

Ryläykseltä viimeiselle juomapaikalle matka taittui mukavia höpötellen. Juomapaikalla tein ikävän havainnon. Mun eväät oli loppu! Onneksi kamujen suklaavarastosta löytyi ylimääräisiä paloja. Niiden voimalla kohti Mäkrän kierrosta ja Paha-Kolin valloitusta. Kylläpä olivat järkkärit tehneet oivan reittimuutoksen. Aivan loistavia polkuja loppuun saakka, vaikka ylämäet pistivätkin eukon puhisemaan ihan huolella.

Kari Kuninkaanniemen ottama kuva. Meidän tiimi epätodellisen vakavina.

Mäkränaholle noustessa pääsimme kannustamaan kasikymppisen kärkimiestä ja ihailemaan lennokasta askellusta. Voihan, että oli komeeta menoa! Paha-Kolin portaissa rupesi tuntumaan siltä että sisäreisi kraamppaa just eikä kohta. Pidimme pienen suola ja magnesium tauon. Tokavikassa hotellille johtavassa ylämäessä, kannustimme Mickeä, jonka vauhti oli hiukan himmennyt edellisestä tapaamisestamme. Vitsaillen totesimme että otamme hänet kyllä letkaamme mikäli väsy iskee viimeisessä ylämäessä ja toivotimme tsempit loppukierrokselle. Hotellilla meitä oli kannustamassa perhe ja Sari. Aivan mahtavaa. Huippufiiliksissä lähdimme kohti satamaa ja viimeistä nousua. Alhaalla sadekuuron kastelemina huikkasimme Tuijan kanssa sankarittarelle että antaa palaa ettei kylmety. Niinpä sankaritar katosi kepeästi sauvoen näkyvistä ja me, Tuijan kanssa, sauvoimme omaa mukavaa tahtia kohti maalia. Maaliin saavuimme ajassa 10.33h käsi kädessä tuuletellen. Mahtava fiilis! Illalla kohotimme  kuohuvat maljat Arjan sadannelle maratonille! Vau!

Hyvä fiilis kantaa pitkälle. Koko tämän viikon olen hymyillen muistellut Vaarojen Maratonia ja pohtinut mikä siitä sitten tekee niin fantastisen ja muistettavan tapahtuman. Pääsin lopputulokseen että kun samaan kulhoon lisätään loistava, vaativa polkureitti, hyväntuulisia kanssakisaajia, aitiopaikka kisan seuraamiseen, ystävät, kannustajat, upeat maisemat ja hienot järjestelyt, niin eihän siitä voi tulla mitään muuta kuin mahtava sekoitus. Ensi vuonna uudelleen <3