EM-Rogaining 24h Sierra de Aralar

Heti ilmoittautumisten auettua viime vuoden lopulla, päätimme lähteä mukaan Espanjaan, tuohon piikkipusikkojen luvattuun maahan, rogaamaan. Kevään kynnyksellä matkaan tuli kuitenkin mutkia isäntäpeikon rasitusvamman vuoksi. Niinpä teimme yhteistyösopimuksen Pirunvuoren Ponnistuksen kanssa. Neuvottelujen seurauksena Vuorenpeikko ja Pirunvuoren Ponnistuksen Tarius löivät hynttyyt yhteen ja miesväki perusti oman tiiminsä tarkoituksenaan nauttia maisemista.

Kisaa edeltävinä viikkoina viestittelimme Tariuksen kanssa ja sovimme kisan taktiikasta sekä varustuksesta ja kaikesta muustakin. Olimme siis ensimmäistä kertaa lähdössä yhdessä rogaamaan ja heti 24 tunniksi. Aiemmista kisoista tiesimme että meidän reitinsuunnittelutyylimme ja vauhtimme on melko lailla samanlaiset.

Matkaan lähdimme Nastolan Teräsnaisten seurassa. Pirunvuorenväen kanssa tapasimme sitten lauantaiaamuna ennen kisaa. Seurueemme suuntasi ensin Barcelonaan pariksi päiväksi ja sieltä sitten autoillen kohti Aralaria. Matkalla pysähdyimme Montserrattiin ulkoilemaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpöä oli 35 astetta. Ei tullut kylmä pienellä jalkojen verryttelyretkellä ylös vuorille. Maisemat hivelivät näkimiä ja niillä poluilla saisi helpostikin kulutettua muutaman päivän ulkoillen.

Vuorenpeikko Pas del Francesosissa

Perille hotellille Irurtzuniin saavuimme perjantaina illan suussa ja päätimme ettemme käy kisakeskuksessa vaan keskitymme kaupan löytämiseen sekä syömiseen että varusteiden pakkaukseen. Kun iltatouhut oli saatu valmiiksi oli nukkumatin vierailun vuoro.

Kisakellot lähtövalmiina. Yksi ei kuulu joukkoon...

Aamulla virkeinä pakkauduimme autoon ja suuntasimme ylös vuorille Aralariin. Kisapaikalla tapasin sitten Tariuksen. Pakkauduimme karttajonoon kaikkien kisavermeiden, suunnittelutarvikkeiden ja aamupäivän evästen kera. Kartat jaettiin klo 9.00 ja sen jälkeen suunnittelualuuelta ei saanut poistua kuin lähtöön. Keli oli kuuma +35, joten suunnittelussa oli pakko ottaa huomioon vesipisteiden sijainti sekä se että Tariuksen kuuman sietokyky oli vielä huonompi kuin minun. Sumun nousemisesta yöllä varoiteltiin myös mutta siihen emme osanneet varautua että sumu olisi niin totaalisen sankkaa.

Saimme mieleisemme reitin suunniteltua ja tankkasimme viimeiset aamupalat naamariin ja sitten olikin jo aika siirtyä lähtökarsinaan ja varusteiden tsekkaukseen. Järkkärit tarkistivat että jokaisella tiimillä on pakolliset varusteet eli ensiapupussukka, avaruuslakana sekä henkilökohtaiset tuulenpitävä takki ja otsalamppu. Etukäteen olimme sopineet että miesväki veisi autolle lähdön jälkeen kaikki ylimääräiset suunnittelutarvikeet sekä aamupalan jämät.

Kartoittajat olivat tehneet huipputyötä kuvatessaan uskomattomia karstimaiden muotoja.

Lähtölaukaus pamahti ja me lähdimme toteuttamaan omaa reittiämme.

31: Lähdimme matkaan omaa tahtia maastoon totutellen. Tarjan tarkalla suunnistuksella rasti tuli vastaan suoraan.

141: Suuntasimme rastia kohden rinnettä pitkin käyrällä kävellen. Rasti löytyi suoraan.

153: Hups. Meille sattui pieni kupru. Painelimme supikossa n.50 oikealta ohitse. Paikallistimme itsemme karstimaalta n.100m rastin takaa. Sieltä suunnasta rasti sitten löytyikin sujuvasti. Hyväkulkuinen karstimaa näytti aika vinkeältä. Kuin erikokoisia kivihattivatteja olisi ripoteltu ympäriinsä ja reunoilla ne yleensä tanssivat piirileikkiä vieri vieressä.

154: Maasto näytti hyvältä niin päätimme mennä suoraan. Tossujen alle löytyikin mukava polku, jota kartassa ei ollut ja se vei oikeaan suuntaan niin mikäs siinä tallatessa. Rastille mentiin ison polun kautta varmasti. Rasti oli tunneli. Vau. Molemmissa päissä oli iso sisäänkäynti ja rasti siellä hämäryydessä. Liikkua näki ihan hyvin ilman lamppua. 

143: polkua tielle ja tien mutkasta suunta kohti rastia, lukien matkalla karstin reunat. Opastimme rastille myös sijainnistaan epätietoiset paikalliset suunnistajat. Olipa penkka. Hikeä pukkasi ihan huolella.

172: Käyrää pitkin polulle ja sitä pitkin rastin viereen. Tarja tuumasi kuunneltuaan puuskutustani että kohta helpottaa harjanteen jälkeen. Mitä vielä, ylämäki jatkui. Luimme käyrät väärinpäin. Ihan hikeä pukkasi. Rastia ennen oli piikkilanka-aita. Polun kohdalla oli onneksi tikapuuylitys, joten tällainen pääjalkainenkin pääsi siitä sulavasti yli. Aidan takana meitä tervehti lehmälauma laitumella. Eivät välittäneet ohi puhisevista suunnistajista pätkän vertaa. Rasti löytyi supan pohjalta ilman mitään ihmeempiä kiemuroita.

105: Aah alamäkeä ja vihreää. Mutta ensin oli ylitettävä se pahuksen aita. No eihän siellä mitään ylityspaikkaa ollut mutta alta kiemurtelimme kuin madot konsanaan. Laskeuduimme mutkat oikoen polulle ja lähdimme suunnalla kohti rastia. Vau, mitä piikkipuskapöheikköä ja rastia ei mailla halmeilla. Paikallistimme itsemme kartan reunalta isolta polulta. Ja ei kun uusi suunta kohti supparastia. Pöheikön takaa se rastisuppa sitten löytyikin ja valtavan syvä se olikin. Tuli ne Hollolan isoimmat supat mieleen siitä kahden käyrän supasta. Paitsi että Hollolasta puuttuu ne jyrkännereunat. Ai mistä tiedän. No siitä että olen puuhastellut siellä  Hollolan supikoissa enemmän kuin halusinkaan ekassa Venlojen viestissäni.

WP 1: Suunta rinnettä alas ja kohti vesipistettä. Tulimme aivan telkkinä vesipöntöille. Pidimme kunnon tauon ja täytin sekä rakon että pullot. Juomaa oli kulunut tähän mennessä reilu kaksi litraa. Vesipisteellä vaihdoimme myös muutaman sanan Miian ja Samin kanssa, jotka osuivat sinne samaan aikaan. Tyhjensin vielä kengät kaikesta sälästä ja matka jatkui. Uusin voimin. 

155: Polulle, tielle, tien mutkasta rastille ja leima.

104: Vihreän läpi polulle ja sitä pitkin aukean reunaan luovien kohti isompaa kärrypolkua. Kolme metriä ennen kärrypolkua meidät pysäytti aivan järjetön piikkipöheikkö. Yritimme kolmesta kohtaa läpi muuta aina jouduimme perääntymään. Neljännestä mentiin sitten lävitse. Ilman täytti äänekkäät suomenkieliset voimasanat. Pääsimme tielle ja kysyin Tariukselta pitäisikö meidän pysähtyä puhdistamaan hänen verta vuotava polvensa. Hän totesi vain että kyllä se siitä tyrehtyy ja matka jatkui. Kuljimme polkua pitkin länteen koska polun toinenkin puoli oli täynnä aaah niin ihanaa piikkipuskaa. Ja piikkipuskan takaa paljastui taas piikkilanka-aita. Eikun reput selästä ja ryömintähommiin. Pääsimme ali ja jatkoimme kohti mäen päällistä ja kohti rastia. Rasti oli sola. Pääsimme mäen päälle ja siellä oli ainakin 3 solaa. Ei rastia. Kuulin että joku leimasi rastilla. Olimme siis oikeassa paikassa mutta miten hitossa sinne rastille oikein pääsee! Kiersimme supan toiselle puolelle ja sieltäkään ei päässyt rastille. Yritimme supan pohjan kautta etelän puolelta. Nada. Kiipesimme takasin kolmen solan mäen päälle ja viimeisen solan takaa paljastui vieläkin suurempi sola. Laskeuduimme solaa varovasti ja änkesimme kiven ja kallion välisestä raosta ja pudottauduimme alas. Ja kas siinähän se rasti oli piilossa kiven alla. 

Tarius vastaan piikkipuskat lopputulos maalissa. Huh!

171: Yksissä tuumin päätimme mennä valkoista metsää pitkin polulle ja kiertää sitä pitkin isommalle polulle ja ottaa seuraava rasti etelän puolelta. Tossuissa painoi ja mieli oli maassa isoista pummeista, jotka olivat syöneet aikaa ihan tuhottomasti. Tariuskin hiljeni kun ei saanut energiaa imeytymään. Yritimme napostella kulkiessa ja juoda. Rasti löytyi luovien suppien välistä.

142: Suunta ja mäkeen. Oli ihan riittävän kuuma. Puuskuttaen kapusimme mäenrinnettä kohti aukean laitaa ja kaarsimme rinnettä pitkin rastille. Tämä rasti näkyi kauas.

88: Kierto polkua pitkin rastin viereen ja leimaus. Ihan noin helposti se ei kuitenkaan sujunut, sillä lähellä rastia mulla kramppasi vasen jalka sisäreidestä nilkkaan saakka. Karjuin kuin teurastettava sika. Suolaa, juomaa ja matka jatkui. Rasti löytyi ilman ongelmia.

WP 2 : Jatkoimme polkua pitkin niitylle ja luovimme piikkipöheikköjä kierrellen rinnettä pitkin kohti tietä. Tietä pitkin sitten lampsimme juomapaikalle. Hanasta tuli ihanan kylmää vettä. Nam! Täytin rakon ja pullot. Istuimme ja söimme hiljaisina. No eipä ollut muillakaan tankkaamassa olleilla joukkueilla paljoa sanottavaa. Totesimme yhteen ääneen ettei tee mieli enää yhtään rämpiä karstipöheiköissä vaan että jätämme kökköpätkät väliin (97 ,61,78,35 ,96 ,47 rastit skippasimme) ja muutamme reittiä oikaisemalla suoraan vuorille kohti rastia 162, jonka lisäsimme suunnitelmaan.

162: Nousimme tietä pitkin kohti aukeita laidunmaita. Ensimmäisen mutkan takaa meitä tervehtivät Nastolan naiset. Saimme halaukset ja iloiset tsempin toivotukset sekä viestin aviopuolisoiltamme että pysykää poissa 96:lta pimeällä...Jatkoimme tunkkaamista ja saavuimme risteykseen josta suuntasimme polulle ja sieltä ylös harjanteelle luovien supan vasenta reunaa. Ihanaa kun näkyvyys oli hyvä ja alusta hyväkulkuista. No olihan se ainakin vähän aikaa. Rasti oli kahden kivilouhikkosupan välissä nenän päällä oleva puu. No se näkyi kyllä mutta sinne pääseminen oli kyllä ihan toinen juttu. Kiipeiltiin ja puhistiin ja taas kiipeiltiin. Mutta lopulta saimme leiman.

49 : Nousu harjanteelle ja sitä pitkin mäen reunaan ja lasku alas suppaan. Voi autua miten hienoa maastoa. Lampaat laidunsivat rauhassa eivätkä välittäneet suunnistajista. Tulimme supalle ja mietimme onko tämä nyt sittenkään se oikea, kun rastia ei näy. No eipä näkynyt kun se oli piilossa kiven ja supan irtomaajyrkännereunan välissä. Rasti näkyi ainoastaan lännestä tuijoille. Reilu peli on takapuolesta, ainakin kisajärkkärien mielestä.

34 : Suunta tielle pahimpia piikkipensaikkoja kierrellen ja tietä aitauksen reunaan ja rastille. Pidimme tauon pari sataa meriä rastin jälkeen ja kaivoimme otsalamput esiin. Kello näytti varttia vaille yhdeksää. Sumu alkoi nousta ja kymmenessä minuutissa tuli pimeää ja olimme aivan hernerokkasumussa. Näkyvyyttä oli otsalampun valossa 2-3m. Jatkoimme suunnalla. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Katse kompassissa askel kerrallaan kävelimme eteenpäin. Ihan yhtäkkiä viereltäni kuului ”muu”. Arvatkaa säikähdinkö. Siinä kahden metrin päässä minusta seisoi vaalea lehmä tyytyväisenä märehtien. Pelästys suli nauruksi. Jee! Löysimme polun ja sitä pitkin tien. Tietä pitkin kulkiessa piti olla suunta kompassissa, jotta pysyimme tiellä. Näkyvyys oli aivan nollissa. Hyvä kun huomasimme aidan tien vieressä. Totesimme että vasen käsi aidalle ja menoksi. Niin tallustimme rastille aitauksen toiselle puolelle ja saimme leiman. 

Rastin 34 aitaus. Hernerokkasumussa maisema näytti toisenlaiselta. Kisayleisöä sumu ei kuitenkaan haitannut.

Sitten pidimme kriisikokouksen. Totesimme että emme voi jatkaa ylhäällä vuorilla kun näkyvyys on nollassa eli meidän on suunnattava alas sumuttomille suunnistusmaille kohti Hash Housea ja poimia matkalta kaikki mahdolliset pisteet. Helpommin sanottu kuin tehty. Eli meidän loppusuunnitelmamme vedettiinkin sitten vessasta alas. Noin niinkuin kuvainnollisesti. Jurppi ja sapetti ja harmitti ihan kympillä. Hei hei mitskusuunnitelma.

77,160,103,58,121,83,72,62,33,43,81,78,67,102,44,57,113,95,76,122,69,59,161,114,151,48,87,41+32.

35: Päätimme palata tielle ja kulkea sitä pitkin varmaan ojan ja tien ristykseen paikkaan, josta otamme suunnan alas polulle. Sitten suunnalla mäkien välissä olevaan notkoon, josta polku alas alkaa. Tähän asti sujui mainiosti. Koskaan en ole näin sokkona suunnistanut koko neljänkymmenen suunnistusvuoteni aikana. Polulla piti koko ajan vahtia kompassia ettei harhautunut väärille eläinten urille. 35 hoodeilla tosiaan saimme loistoidean että haetaan tuo rasti kun se on ihan tuossa vieressä. Jep, jep. Kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa. Fiksummat olisivat jo jatkaneet mutta me päätimme että se rasti löytyy. Löytyihän se sitten n.50min etsimisen jälkeen kivisestä iglun muotoisesta rauniosta kivisen supan pohjalta hernerokkasumun keskeltä. Igluun piti ryömiä leimaamaan matalasta oviaukosta. Oli kuulkaa aikas voittaja fiilis kun SI-tikku piippasi leiman talteen.

Sumukiemuroita...

 41: Iglulta otimme suunnan takaisin polulle. Löysimme polun ja jatkoimme alaspäin. Reilu puoli kilometriä alempana sumu hälveni. Juhlavaa. Nappasimme rastin polun mutkasta suunnalla ja jatkoimme kohti Hash Housea. Hiukan ennen isoa tietä metsässä näkyi valoa ja tuskastunut ääni huusi kaverilleen: Nada! Saattaa olla ettei mitään löydy, jos on vielä 400m rastille matkaa. Kyllä nauratti! 

Hash Houseen saavuimme bajamajojen kautta. Tyhjennys ennen tankkausta. Kylläpä pasta bolognese ja cokis upposi Vuorenpeikkoon hyvin rivakkaan tahtiin. Nam.Tarius sen sijaan oli aivan rikki kun ainoat gluteenittomat tarjottavat olivat banaani ja appelsiini. Marssin keittiöön ja kysyin että onko jotain ruokaa ilman gluteenia. Ensin kohauttelivat olkapäitä ja pahoittelivat ettei ole mutta sitten korotin ääntä. Lopputulema oli se että Tarius sai paellan nenän eteensä. Se upposi. Hän virkistyi ja päätimme jatkaa matkaa ja noukkia ne rastipisteet mitä turvallisesti yöllä voisimme hakea. Pikasuunnittelulla loppumatkaksi muodostui:

48: Hiukan viluisina lähdimme hash houselta talsimaan tietä pitkin. Ylämäki lämmitti meidät kuitenkin tehokkaasti ja pian pitikin pysähtyä riisumaan takit pois päältä. Rasti löytyi takakautta polkua pitkin aivan telkkänä. 

114: Nyt otettiin käyttöön varma yösuunnistustaktiikka. Kiertämällä polkua pitkin rastin viereen ja varmasta pisteestä suunta rastille. Matkalla hihittelimme kartoittajalle, rastiympyrässä oli jyrkänne ilman korkeuskäyrää. Hassua, ainakin aamuyön tunteina. Rasti löytyi ongelmitta. Paitsi että meinasin tallata polulla taukoa pitävän miesjoukkueen voileivistä pannukakkuja.

161: Varma kierto polkua pitkin rastille. Tiukka ylämäki piti huolen ettei tullut kylmä. Tulimme rastin kohdalle ja aloimme tähystämään rastia. Polun reunassa oli iso musta aukko. Tarja meni sen reunalle ja tähysti alas. ”Mä näen rastin. Se on tuolla 30m alempana.” Sitten vaan kiersimme itäpuolelta etsien alasmenopaikkaa. Löysimme pehmeän lehtikerroksen peittämän jyrkän rinteen, mitä pitkin muutkin olivat alas laskeutuneet. Ilma viileni supan pohjalle mennessä ja tuntui jo ihan kylmältä kun saavutimme pohjalta rastilipun. Aavemainen paikka. Ei tehnyt yhtään mieli jäädä pidemmäksi aikaa. Hrrr.

59: Jatkoimme polkua tielle. Tässä vaiheessa minnulla alkoi uni painamaan silmiä oikein kunnolla. Pysähdyimmekin polun varteen tauolle ja sain ottaa parin minuutin voimatirsat. Simahdin laakista. Tirsojen jälkeen meno piristyi ja lisäboostia matkaan antoi reepusta löytynyt ässämix pussi. Rastikin löytyi ihan suoraan jyrkänteen reunalta, jonne kivuttiin pientä uran tynkää pitkin. Ei tehnyt mieli horjahtaa...

76: Palasimme polun mutkaan ja nousimme polkua ylämäkeen. Olihan taas penkka poikineen. Polkujen risteyksestä lähdimme suunnalla alas rastille ja sieltä karstikivikosta ja pusikosta rasti sitten löytyikin.

57: Tiukka ylämäki jatkui seuraavalle supparastille. Vihdoin saavutimme mäen harjanteen ja penkka loiveni. Juhlavaa. Väsyneenä sitä nauttii pienistäkin iloista. Päätimme lähestyä rastia polun kautta sillä toisen reitin tukki taas korkea piikkilanka-aita. Sen aidan ylitys ei olisi meikäläiseltä onnistunut ilman Pekka Niskan nosturia. Ja alitukseen olimme auttamatta liian paksuja. Onneksi polun kohdalla oli ihan oikea ylityspaikka ja tikapuut. Ylitystyyli ei enää ihan sulavaa ollut mutta yli mentiin että heilahti.

44: Lähdimme nousemaan rinnettä uralle ja sitä pitkin aukealle alueelle. Ylitimme laidunalueella kaksi mäenlakea ja niiden jälkeen aloimme zuumailemaan laskeutumispaikkaa alas rastinotkoon. Lupinen valoteho auttoi zuumailussa ja pian virkistimme itseämme puikkelehtiessamme piikkipuskien lomassa kohti rastia. Rasti oli ojanotkon pohjalla ja sinne päässeminen ei ollut mikään helppo homma piti kiipeillä tiukassa irtomaarinteessä ylös ja alas ja varoa tipahtamasta viereiseen holeen. Kyllä pelotti. 

WP 4: Jihuu. Aamu oli valkenemassa ja pimeys väistyi aamun harmauteen. Juhlavaa taas nähdä normaalisti. Kuljimme hienoja karjapolkuja pitkin vesipisteelle. Onneksi vesipisteellä piti taukoa miesjoukkue, muutoin emme olisi sumeilla aivoillamme hiffanneet hanaa, joka oli hienosti maastoutunut pieneen kivipenkereeseen parikymmentä metriä juottokaukalon takana.

Kisayleisöä

113: Tauko teki terää ja selvästi piristyneinä suuntasimme kohti seuravaa karstialuetta. Katsojatkin hirnuivat ja heiluttivat häntiään kun kuljimme ohitse. Tarja teki kyllä niin tyylikkään reitinvalinnan ja täydellisen toteutuksen että oksat pois. Karstialueen läpi polku uraa pitkin ja rastille pudottauttuminen sitten avoimen alueen kautta. 10+ arvoinen suoritus ja papukaijat päälle.

96: Könysimme suunnalla karstialueen läpi ja tupsahdimme polulle juuri sinne minne pitikin. Jatkoimme polkua pitkin rastin lähelle. Tässä vaiheessa vasta tajusin että miten päin ne käyrät oikein kartassa olivatkaan kun eteemme aukeni toinen toistaan syvempiä karstisuppia jyrkänteillä höystettyinä. Kiersimme alakautta kun emme olleet täysin varmoja sijainnistamme. Alhaalta ajauduimme väärään suppaan ja meni hetki itsemme paikallistamiseen takaisin kartalle. Neuvottellun jälkeen nousimme harjanteen yli ja laskeuduimme kiipeillen leimaamaan rastin supan syövereistä. Pelottava paikka. Liukasta ja syviä pudotuksia ihan uran vieressä.Onneksi emme olleet siellä pimeällä.

Nastolan teräsnaiset nousemassa rastilta 96 nautinnollisessa karsti-piikipuska YLÄ-mäessä.

87: Palasimme suosiolla rastin eteläpuoliselle tielle ja pidimme neuvottelupaussin. Päädyimme kiertoon niittyjä pitkin tielle. Olipa hieno taivaltaa avoimella rinneniityllä ja katselijat laidunsivat rauhallisina vieressä. Jopa hölkkäsimme ihanan alamäen, näytti varmaan todella sulavalta menolta. Aluksi meidän piti hakea rasti 95 mutta skippasimme sen kun kumpikaan ei erottanut enää kartasta mihin suuntaan syheröt laskee ja mihin nousee. Se olikin viisas päätös. Rasti 87 löytyi tien päästä lähtevän uran päästä. 

32: Laskimme että ehdimme vielä hyvin hakemaan nämä kolme pistettä. Mutta emme enää 151, kun sieltä olisi ollut vielä tämäkkää penkkaa tarjolla ihan riittäämiin. Rastivälin menimme luovien suunnalla. Tovin taivallettuamme hoksasimme että suunta on väärä. Väsyneillä aivoilla tehty pikapalaveri tuotti loistavan korjausliikkeen ja pääsimmekin takaisin optimireitille. Ennen rastia saimme vielä kerran kiemurrella piikkilanka-aidan alta. Suorastaan sulokasta liikehdintää. Rastin otossa ei ollut ongelmia.

Maalissa

Saavuimme maaliin taivallettuamme 23h30 min, 61km ja nousua reitillämme oli 2.1km. Otimme vielä loppukirin maaliin. Mahtavaa! 

Vaisut naiset orrella. Arvatkaa väsyttikö????

Näin kisan jälkeen tietysti hiukan harmittaa että jäimme neljännelle sijalle veteraaninaisten sarjassa. Mutta.Olen erityisen ylpeä meidän sujuvasta yhteistyöstä suunnistuksessa. Ja siitä että saimme koottua itsemme ja pelastettua loppukisan reitin uudelleen suunnittelulla hash housessa. Mikä parasta, tsemppasimme toisiamme kun oli vaikeita hetkiä ja hurrasimme onnistumisille rastinotossa.

Palautuminen on ollut nopeaa, johtuu tietysti suurimmaksi osin sumun aiheuttamasta lenkin lyhenemisestä. Arvoin kenkävalintaa ihan loppumetreille saakka ja onneksi päädyin Inovin x-talon 212:siin, vaikken niillä yli kuutta tuntia pidempään ole koskaan ulkoillutkaan. Kenkä piti loistavasti karstikivikoissa ja kosteissa irtomaarinteissä. Jaloissa oli vain yksi pieni rakko kotiin tuomisina. Tuskin kisaviikolla tehdystä jalkahoidosta haittaakaan oli. Muutenkin varustus toimi mainiosti pitkät sukat ja polvimittaiset trikoot ja t-paita olivat päällä koko reissun. Yöllä lisäsin irtohihat ja takille oli tarve hash houselta lähtiessä. Lupinen otsalampun pienin teho oli täysin riittävä matkantekoon. Muutamassa syherössä käytin suurempaa valotehoa hetken aikaa. Eväätkin riittivät ja uusi tuttavuus seesaminsiemen-hunajapatukka oli herkkua ja ässämixit pelastivat aamukuuden koomalta. Elpymisen jälkeen hyvillä mielin siis takaisin reenien pariin. Mielessä siintää jo Italian ERC 2017 Toscanassa.

Kiitos Tarius!